AAMUNAVAUS ANTTILASSA – KUNNIOITUS ANSAITAAN

Hyvää huomenta koko Anttilan koulun väelle.

Meistä jokainen tykkää joistain ihmisistä enemmän kuin joistain toisista. Mitkä tekijät vaikuttavat siihen, tykätäänkö me jostain tyypistä vai ei? No nyt teillä tulee mieleen liuta asioita tyyliin : ”No se on vaan tosi ärsyttävä, tai tyhmä tai rasittava.” tai vastaavasti ”Se on tosi kiva kaikille, hauska, fiksu ja avulias.”

Totta varmaankin nuokin, mutta oletteko koskaan miettineet, mikä yksi yhtenäinen tekijä on varsin usein sen tykkäämisen taustalla? Se on kunnioitus. Jos sinä aidosti pidät jostain ihmisestä, sinä silloin myös kunnioitat häntä. Jos et kunnioita toista ihmistä, on tykkääminenkin melko vaikeaa.

Mikä sitten saa aikaan sen, että minä kunnioitan juuri jotain tiettyä tyyppiä ja jotain toista en? Lista on varmaankin loputon, mutta mä kerron teille yhden esimerkin siitä, miten yksi ainoa teko voi viedä pohjan kunnioitukselta, eikä se kunnioitus enää koskaan palaa.

Olin ennen Lohjalle muuttamista töissä eräässä toisessa kunnassa, yläkoulussa sielläkin. Ollessani kerran välituntivalvojana löysin takapihalta kolme poikaa, joista yksi polki vimmatusti maassa olevaa aaltopeltistä levyä. Levyn alta kuului outoa pientä vinkumista. Kaksi poikaa hihitteli polkevan kaverin vieressä. Kun käskin poikia lopettamaan polkemisen ja nostamaan levyn reunaa, tuli levyn alta esiin verinen oravanpoikanen, jonka toinen takajalka roikkui käytännössä irti. Kolmijalkaisena ja pää verta valuen orava pääsi luikahtamaan metsään. Turvaa metsä tuskin tarjosi, sillä pieni orava koki kivuliaan ja hitaan kuoleman, ellei jokin isompi eläin sitä armahtanut pikakuolemalla hotkaisemalla sitä kitaansa.

Tästä voitte päätellä, että näitä kolme poikaa kohtaan en oikein voi vielä tänä päivänäkään tuntea kunnioitusta. Tai no, ehkä jos joku tulisi nyt aikamiehenä luokseni ja katuisi kovasti nuoruuden typeryyttä, niin ehkä. Mutta siis vain ehkä. Muistini on tällaisissa asioissa varsin pitkä.

Mutta tarina ei päättynyt tähän. Oravan onnuttua metsän katveeseen kiikutin pojat itku kurkussa (siis itku oli minulla kurkussa, pojista en tiedä) rehtorin puheille. Ja mitä sanoi rehtori kerrottuani nuorten miesten varsin älykkäistä toimista: ”No pojat nyt on aina poikia. Eihän tuo nyt niin vakavaa ole.” Tämän jälkeen pojat lähettiin oppitunnille saatesanoin: ”Jättäkää ne oravat nyt kuitenkin täällä koululla rauhaan.” Itse istuin tovin tyrmistyneenä paikoillani ennen kuin ymmärsin nousta ja kadota paikalta.

Arvatkaapa kaksi kertaa, kunnioitanko tuota silloista koulun rehtoria vielä tänäkään päivänä? Itse asiassa en pysty vieläkään kunnolla edes tervehtimään tuota nykyisin jo yli 70-vuotiasta herraa, jos häneen mummolavierailun aikana kylänraitilla törmään.

Mikä sitten on tämän tarinan opetus? Se, että juuri sinun pitää miettiä huolella, mitä sanot tai mitä teet, sillä seuraukset kaikilla sanoilla ja teoilla, samoin kuin tekemättä jättämisillä ja piittaamattomuudella, ovat joskus yllättävän kauaskantoiset. Mikä totuus ja viisaus sisältyykään lausahdukseen siitä, että tee toisille niin kuin haluaisit itsellesi tehtävän. Siten toimiessamme voimme toivottavasti myös kunnioittaa toinen toisiamme.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: