Huomenta koko Anttilan koulun väki. Tänään äänessä opo Laura.
Olen päättänyt ottaa musiikin suhteen tähän vuoteen sivistävän tavoitteen, eli pyrin aina valitsemaan sellaisen kappaleen, jota te ette ehkä muuten kuuntelisi. Äskeinen biisi oli nimeltään Kahdeksanvuotiaana ja esittäjänä loistava Ultra Bra.
Sitten varsinaiseen päivän sanaan:
Kilpa-ajo päättyi kahden kuolemaan.
Kaksi kuoli ja kolme loukkaantui vakavasti tila-auton ajettua rekan eteen.
Yksi kuoli ja toinen loukkaantui mopon suistuttua tieltä.
Auto päin puuta, kaksi kuoli, kolmas edelleen tajuttomana.
Suojatietä ylittänyt pikkupoika jäi auton alle kohtalokkain seurauksin.
Kaveriporukan yöllinen ajelu päättyi sillalta kaiteen läpi jokeen. Vain kuljettaja pääsi ulos autosta.
Mopo törmäsi bussin kylkeen, 15-vuotias kuljettaja loukkaantui vakavasti.
Tässä muutamia esimerkkejä lehtien otsikoista. Harva noista on edes mikään pääotsikko, vaan suurin osa on pienen pieni juttu sivulla viisi tai kuusi. Sinne on päättynyt monen suomalaisen nuoren elämä, pikkujutuksi lehtien sisäsivuille. Jutuksi, joka unohtuu päivässä parissa. Niin, siis lehtijuttu unohtuu, kuollut nuori ei. Perhe ja ystävät surevat ja kaipaavat pitkään, loputtomiin. Surulla kun ei ole aikarajaa.
Mutta miksi näitä kuolema-uutisia sitten on niin paljon? Juttuja lukiessa huomaa pian, että lähes kaikkia tapauksia yhdistävät tietyt piirteet. Mopoilija oli liikkeellä ilman kypärää, autossa istuttiin ilman turvavöitä, niin mopolla kuin autollakin ajettiin ylinopeutta, autolla usein aivan järjetöntä sellaista. Lisäksi surullisen usein kuski oli humalassa ja niin kuski kuin kyydissä olleetkin olivat nuoria, usein alle parikymppisiä.
Haluaisitko sinä, että sinun ystäväsi elämän päätepisteeksi tulisi pieni juttu lehden sisäsivuilla? Tai haluatko sinä oman elämäsi päättyvän suljetussa autossa joen pohjalla? Toivovatko vanhempasi sitä sinulle? Olisiko elämästä voinut sittenkin nauttia hieman pidempään?
Itseäni ahdistaa jokaisen tuollaisten otsikoiden näkeminen lehdissä. Ne saavat minut aina miettimään, miten saan kasvatettua omat lapseni niin, ettei heidän elämänsä päättyisi tuolla tavoin. Haluan uskoa, että saan jankattua lasteni päähän sen, etteivät he lähde juovuspäissään mitään kulkuneuvoa ajelemaan, ja toivottavasti senkin, että kypärät pysyvät päässä ja turvavyöt kiinni. Mutta vielä se ylinopeus, niin mopojen kuin autojenkin. Perheemme asuu paikassa, jossa joudumme ylittämään vilkkaasti liikennöidyn kadun päästäksemme Virkkalan keskustan palveluiden äärelle. Pelkään todella lasteni turvallisuuden puolesta, kun nuoret mopokuskit ajelevat katua sen minkä viritetyillä menopeleillään pääsevät ja muutamaa vuotta vanhemmat autokuskit tuplaavat välillä nopeuden sallittuun nähden. Sen lisäksi että jokainen ylinopeutta ajava vaarantaa itsensä, hän vaarantaa myös joukon muita tiellä liikkujia, myös ne pienet pojat, jotka juuri ovat oppineet ajamaan ilman apupyöriä, mutta joiden huomiokyky on huomattavasti rajallisempi kuin teidän.
Pyytäisin teitä miettimään muutamia asioita:
Kuvitteletko näyttäväsi coolilta ajaessasi ylinopeutta? Oletko sitten tosi cool, jos ajat mopollasi tai autollasi pienen tiellä liikkujan hengiltä? Miten selviäisit sen syyllisyyden kanssa läpi oman elämäsi? Entä miksi joku lähtee humalassa olevan kaverin kyytiin? Etkö uskalla sanoa ei kun pelkäät, että sinua pidetään nössönä? Vai etkö uskalla soittaa vanhemmille keskellä yötä ja pyytää heitä hakemaan sinua kotiin?
Voisin lyödä melkoisesta summasta vetoa, että vanhempasi hakevat sinut tai maksavat sinulle taksin kotiin ilomielin, jos vaihtoehtona on sinun henkesi riskeeraaminen humalaisen kuskin kyydissä.
Pohdiskelkaamme siis jokainen tahollamme sitä, miten toimimme liikenteessä niin, että kaikkien olisi mahdollisimman turvallista ulkona liikuskella. Viikon teemaksi voimme valita taannoisessa tv-sarjassa olleen repliikin: ”Cooli tyyppi ei ole se, joka tekee niin kuin kaverit käskee, vaan joka tekee niin kuin on oikein.”
Turvallista viikkoa kaikille!
Laura Skaffari 